Paluu valintaan

Paluu Tenosivuille

Pekka Haapala

TAISTELU KOJAMON KANSSA.

Vuoden 1984 kesällä, ensimmäisenä kesälomapäivänäni, tulin mökillemme Junttijoelle. Olimme sopineet ystäväni Esko Ehon kanssa, että lähdemme illalla ongelle. Hän oli perheensä kanssa muuttamassa seuraavana päivänä pois paikkakunnalta. Katselin illaksi valmiiksi muutaman vaapun, mm. 2 kpl Jesseä. Toisella olin jo aikaisempana kesänä saanut 20 kg kojamon, mutta toinen oli vielä uiskennellut tuloksetta. Otin tämän ”huonomman” ja levitin sen pintaan Uhu nimistä liimaa, sitten sirottelin liimaan erivärisiä progaidi kiteitä. Koristelin sen oikein aurinkoiselle ilmalle sopivaksi. Liiman kuivuttua katselin kelloa ja totesin, että minulla on vielä hyvin aikaa ennen klo 19 käydä soutamassa Kortsamin suvanto. Kortsam oli minulle siihen aikaan niin kuin kalasumppu. Olin oppinut tuntemaan ottiajat ja vieheet erilaisille ilmoille, lohi otti enimmäkseen ensi laskulla.
Laitoin mökin rannassa vieheet kolmeen vapaan, yhdessä oli tämä ”koristeltu” Jesse. Ajoin Kortsamiin ja jouduin jonkin aikaa odottelemaan soutuvuoroani. Vuoroni tultua lähdin soutamaan ja laskin vieheet pyyntiin. Veneessäni oli sellaiset omatekoiset vavanpidikkeet, kokeilin vielä yhtä pidikettä, että pysyyköhän tuo tuossa jos lohi tempaisee. Tulin tulokseen, että kyllä pysyy. Kun sain soudettua vieheet suvannon yläpään ottipaikkaan, rulla parkaisi ja samassa kuului rusaus, samalla vapa telineineen sukelsi jokeen. Hyppäsin ylös, sieppasin pitkävartisen nostokoukkuni ja yritin sillä tavoittaa jokeen tipahtanutta vapaa. En ehtinyt, kelasin kahden jäljellä olevan vavan siimat ylös. Koska oletin, että lohi vei vavan pitkälle myötävirtaan, ajoin suvannon keskivaiheille ja aloin etsiä vapaani. Vavassa oli hyrrärumpukela, jossa oli vain valkoista muovia ja niklattua metallia. Se siis näkyisi hyvin vedessä auringon paisteessa . Ajelin hiljalleen vastavirtaan siksakkia ja tähyilin joesta vapaani. Vähän ajan päästä totesin etsimiseni toivottomaksi, olisin häirinnyt muita soutajia joita oli rannallakin vuoroaan odottamassa 5 venekuntaa.
Ajoin Norjan rantaan, jossa kalastajat odottelivat vuoroaan. Viimeisemmäksi oli tullut Rajavartioston Utsjoen vartion päällikkö Taisto Salo. Pyysin hänet avuksi hakemaan vapaani, lohen uskoin jo menettäneeni. Etsintää jatkoimme Salon soutaessa ja minä tähyilin jokea. Salo sanoi, että vapa on varmasti siinä paikassa, jossa se putosi, metallinen vapateline on painanut sen heti pohjaan. Kohta kuuluikin meidän yläpuolelta huuto, ”Pekka täällä on sinun vapa ja lohi”. Vapani siima oli tarttunut hänen perhoonsa. Ajoin veneen lähelle hänen venettään ja otin hänen perhon siimastani irti ja kiittelin rovaniemeläistä miestä. Hän palveli Posti- ja lennätinlaitosta Telen puolella ja minä oli Postin puolella. Siimassa tuntui lohen jumputus. Ensin meidän piti löytää vapa. Siima osoitti vastavirtaan jonne Salo souti venettä ja sieltä matalastahan se vapa telineineen löytyi.
Kelassa oli siimaa, vahvuudeltaan 0,50 mm, noin 300 m ja siitä ei ollut kelassa paljoa jäljellä. Niin alkoi lohen väsytys, kun vavan putoamisesta oli kulunut aikaa noin 15 – 20 minuuttia. Lohi oli Norjan rannan lähellä, suvannon yläpäässä. Kun tulimme sitä lähelle ja minä pidin siimaa kireällä, syöksyi lohi Suomen puolelle suvantoa. Lohen syöksyessä jarruttelin sormilla vielä siimarullasta ja ihmettelin siimassa ja vavassa tuntuvaa jumputusta. Salo souti perässä, kun pääsimme lohen lähelle, se syöksyi takaisin Norjan puolelle suvantoa. Siellä se meni niin matalaan, että pääsin näkemään sen ja yritin jo nostaa sitä koukkausta varten. Huomasin, että vaappu on kiinni lohen pyrstöpäästä ja siellä heilui kirkas suikale, jota oletin revenneeksi lohen nahaksi. Näin myös, että lohi on kojamo eikä ole aivan pieni. Eihän se kojamo tykännyt meidän lähentelystä vieläkään, vaan syöksyi vielä keskelle jokea. Sanoin kaverilleni mitä näin ja miten oletin kojamon olevan kiinni. Pyysin häntä ottamaan nostokoukkuni valmiiksi viereensä ja soutamaan lohen kohdalle. Sanoin, kun olemme lohen luona minä nosta kojamon nopeasti pintaan ja sinä koukkaat sen heti. Suunnitelmamme toteutui muuten hyvin, mutta kaksihaaraisen koukun ulompi haara vain tarttui vatsan puolelta takaevän kohdalta. Kojamo nousi pintaan pyrstö edellä ja vatsapuoli koukkaajaan päin. Koukku oli sen verran kojamon nahassakin ettei se revennyt. Kojamo roikkui nostokoukussa pää alaspäin ja nosti vielä aika mekkalan. Sitä ei voinut laskea veneen pohjalle, siihen minä sitten nuijin sen tainnoksiin. Jesse oli kiinni peräkoukusta kojamon pyrstössä ja se piti puukolla leikata irti. Kirkas suikale, jota veteen olin luullut lohen nahaksi, oli Uhu liimalla liimaamani progaidi ”nahka”. Uhu liima ei pysynyt Jessen lakkapinnassa, vaan irtosi väsytystaistelussa. Vein Salon veneelleen Norjan rantaan, kiittelin ja ajoin mökilleni, jossa ystäväni Esko oli jo odotellut tunnin verran. Kojamo painoi 17 kg ja oli ollut joessa vähän aikaa, suolistin sen ja vein kellariin. Kävimme Eskon kanssa soutamassa Kortsamin, mutta soutuhan meni vähän niin kuin läpilaskuksi, kun muistelin ja kerroin Eskolle kojamon väsytystä.

Terv. Pekka Haapala 01/2002

Paluu valintaan

Paluu Tenosivuille

Palaa Perhoboxiin